Miksi rakastumme?
Miksi tunteet ovat niin vahvassa roolissa ihmisen elämässä? Mikä on se evolutiivinen hyöty, jonka saamme siitä että kiinnymme ihmiseen vahvasti? Miksi rakastumme?
Eilen illalla kun olin töissä, Ystävätär tuli ystäviensä pakottamana käymään Teinihelvetissä. Epäili kylläkin törmäävänsä minuun siellä - omituista, enhän ole kuin töissä siellä aina viikonloppuyöisin. Olin vähällä pudottaa lasin kun näin hänet siellä. Paikan asiakaskunta on kuintenkin niin eri maailmasta. Työfiilis oli ihan hyvä, mutta muuttui nopesti huonoksi, kun huomasin sitten hänen juttelevan jonkun miehen kanssa, käsi hartioilla oli se mikä laukaisi tilanteen. Mieli teki pitää tauko ja mennä juttelemaan, mutta onneksi olen liian ylpeä paljastaakseni mitään tunteita julkisesti. Nimittäin kun tänään juttelimme kävi ilmi että hän lähti hyvästelemättä pois, koska oli ollut vähällä pahoinpidellä kyseisen mieshenkilön.
Edellämainittu ei silti poista sitä miksi ihminen tuntee niin kuin tuntee. Varsinkin kun tietää ettei suhteesta tule mitään. Miksi en voi olla se kyyninen, tunteeton havainnoija mikä haluaisin olla? Miksi minun pitää tuntea niin vahvasti joitakin ihmisiä kohtaan? Haluan vain "olla kaiken ja kaikkien yläpuolella". Miksi täytän tyhjyyttä elämässäni hetkellisesti mielihyvää tuottavalla materialla?
Varmasti jos jatkaisin baarityötä vielä kymmenisen vuotta samoissa paikoissa missä nyt teen työtä ja tuhoaisin haaveeni graafisesta, journalistisesta tai tutkijan urasta, onnistuisin katkeroitumaan ja muuttumaan kiveksi emotionaalisesti. Mutta haluanko oikeasti sitä? Olenko valmis tuhoamaan itseni henkisesti että voin olla sellainen mitä haluan ulospäin olla? Vai haluanko edes olla sellainen?
Eilen illalla kun olin töissä, Ystävätär tuli ystäviensä pakottamana käymään Teinihelvetissä. Epäili kylläkin törmäävänsä minuun siellä - omituista, enhän ole kuin töissä siellä aina viikonloppuyöisin. Olin vähällä pudottaa lasin kun näin hänet siellä. Paikan asiakaskunta on kuintenkin niin eri maailmasta. Työfiilis oli ihan hyvä, mutta muuttui nopesti huonoksi, kun huomasin sitten hänen juttelevan jonkun miehen kanssa, käsi hartioilla oli se mikä laukaisi tilanteen. Mieli teki pitää tauko ja mennä juttelemaan, mutta onneksi olen liian ylpeä paljastaakseni mitään tunteita julkisesti. Nimittäin kun tänään juttelimme kävi ilmi että hän lähti hyvästelemättä pois, koska oli ollut vähällä pahoinpidellä kyseisen mieshenkilön.
Edellämainittu ei silti poista sitä miksi ihminen tuntee niin kuin tuntee. Varsinkin kun tietää ettei suhteesta tule mitään. Miksi en voi olla se kyyninen, tunteeton havainnoija mikä haluaisin olla? Miksi minun pitää tuntea niin vahvasti joitakin ihmisiä kohtaan? Haluan vain "olla kaiken ja kaikkien yläpuolella". Miksi täytän tyhjyyttä elämässäni hetkellisesti mielihyvää tuottavalla materialla?
Varmasti jos jatkaisin baarityötä vielä kymmenisen vuotta samoissa paikoissa missä nyt teen työtä ja tuhoaisin haaveeni graafisesta, journalistisesta tai tutkijan urasta, onnistuisin katkeroitumaan ja muuttumaan kiveksi emotionaalisesti. Mutta haluanko oikeasti sitä? Olenko valmis tuhoamaan itseni henkisesti että voin olla sellainen mitä haluan ulospäin olla? Vai haluanko edes olla sellainen?
Tämä julkaistiin lauantaina, lokakuuta 02, 2004 klo 16:21.
Sivun lopussa on mahdollisuus kommentoida
» Lähetä kommentti